Tsädäm!

Oli vaikeaa keksi nasevaa otsikkoa, joka keräisi tänne satapäsen lukijajoukon kuulostamatta kuitenkaan ällöttävän tekopyhältä. Ehkä tähän bloggaamisinnostukseenkin liittyen, olen alkanut viime aikoina kiiinnostua myös valokuvaamisesta. Pidän hienoista kuvista, mutta itselläni ei ole taitoa ottaa sellaisia. 3-vuotiaani otti tänään huomaamattani kameran haltuun ja räpsi kuvia sieltä täältä kotia. Ne kuvat näyttivät oikeasti hyviltä. Miten 3-vuotias onnistuu vahingossa siinä, missä itse en onnistu edes yrittämällä. Ehkä kyse onkin heittäytymisestä, kuten Suomen huippumalli haussa -tuomaristo sanoisi.

No joo, mutta ilma oli tänään jonkun talvifanaatikon mielestä varmaan ihan kiva. Lapsilla sentään on ulkona enemmän tekemistä. Yleensä talvisin kyllästyn lumitöihin heti ensilumen tultua ja yritän välttää ne lupaamalla seuraavana kesänä huolehtia yksin ruohonleikkuusta. Kesäisin sama lupauskuvio kuitenkin toistuu, mutta tietysti päinvastaisena.

Heh, tänään muuten kävi ensimmäisen kerran se, mikä viime joulukuussa kävi usein. Jokainen kunnon äitihän (ehkä jopa vuoden äiti) tekee tietysti lapselleen/ lapsilleen kestojoulukalenterin omilla pikku kätösillään. Itse aloitin sen perinteen viime vuonna; eli meillä on kaikilla neljällä lapsella nyt kankaiset joulukalenterit, joihin tonttu käy aina yöllä laittamassa jonkun yllätyksen; keksin, suklaan, joskus tylsän purkkapaketin ja joskus jopa "pelkän kirjeen". Tänä aamuna herätessä lapset kauhistuneina tulivat kertomaan, että joulukalenterit ovat tyhjiä. Miksi tonttu ei ole käynyt? Pieni huonon omantunnon pistos tuntui sielussa, kun lapset aamupalapöydässä pohtivat olleensa ehkä hieman tuhmia edellisiltana tai heränneensä liian aikaisin. Myötäilin tietysti, koska kriittinen itsepohdiskelu on jalo taito, mutta lohdutin samalla, että tonttu tulee varmaan iltapäivällä. Ja niinhän se tulikin.